Teräväveihti ja muita
kapistuksia
Sunkhan se elämä ollu ison sikiälauman kaas kovin leviää. Vaikka ruaka saathin omasta pellosta ja omista itikoista, oli monesta
muusta asiasta varmasti nuusaa. Oon
ny vasta aikusella iällä hoksannu
semmosia erikoisuuksia, jokka
sillon oli ihtestääs seleviä asioita. Korvisani soi viäläki liki kuuen vuasikymmenen jäläkhen, jokka muistan, kysymys: ”Mihinkähän se terävä veihti on taas joutunnu?”
Ny vasta oon ruvennu ihimettelehän, että oliko
tua – tekis oikiastaas miäleni kiriottaa se isolla ja yhthen – Teräväveihti tosiaaski yhthenaikhan ainua tyäkalu puukon nysän lisäks,
jolla leikathin esimerkiks
leipää? Veihti oli muuten samallainen
ruakaveihti ko muukki, mutta sitä oli varmasti mirkelillä
terotettu, nii että siinä hötäkäsä sen terähän oli tullu ilimeisesti vahinkosa yks kolo, ko terä oli menny nii ohkaseks. Tua
kolo, olipa se ny sitte tullu
vahinkosa tai ei, osottautu
nimittäin oiken hyväks asiaks leivänleikkuusa.
Terävällä veihtellä oli sitte kysyntää ainaki meijän sikiöitten käsisä sillonki, jos piti vualla puuta.
En tiäjä aivan vissin päälle, oliko vanhemmat päättänheet, että sikiöiltä pitää pitää
puukko piilosa, ettei ne tohorase
sillä silimhääs tai vualase
sormees, mutta semmonen muisti mulla on, että harvoin minä puukkua
näin. Vai oliko puukkojunkkariaika nii likellä, että varmuuen vuaks ei päätetty
varustaa sikiöitä omilla puukoilla. Tiäjä häntä.
Toinen miälheeni jäänny kolo liittyy paistinpanhun.
Se oli semmonen musta, valurautanen,
niinkö paistinpannut pruukas olla. Siinä oli nuin neliän sentin korkuset reunat ja aivan pystöt. Nykysisä pinnotetuisa pannuisahan nua reunat on vinosa ulospäin. Mutta meijän pannusa, jonka vakituinen
paikka oli hellänkannella, oli siis nua kohtisuarhan nousevat reunat. Lisäks
siinä oli nuin kolome
senttiä leviä ja kaks senttiä syvä kolo. Luulen, että paistinpannu oli pujonnu jonku hyppysistä, niitä köppäkyysiä ko pruukaa olla jokahisesa huushollisa. Siinä hötäkäsä siittä oli lähtenny pannun varsi irti. Hellänkoukulla sitä, kuumaa
pannua, siirrethin kuumemmalle ja kylymemmälle
paikalle hellänkannella. Hyvin siinä paistu sianfläskit, plätyt ja kanammunat. Pistethin se
varmasti välillä uunhinki, ko
oli jotaki uunisa
paistettavaa lihaa, vaikkei se sen matalan reunan tähen
ollu siihen paras mahollinen
kapistus.
Soli sitte
hyvää, ko leipomisen jälähken
oli laitettu uunhin ihte
tapettua sikaa ja uunin pohojalle viälä
uunhinpaiskattuja perunoita. Soli
se sian nahkaki kovettunnu
aivan semmoseks koppuraks
ja fläski oli sen oiken
hyvin maustannu. Taho pystyä oiken
kiriottaakkaa, ko piti
ruveta niin niäleskelehän. Pitää näitten nykyajan tiatokonheitten kaas olla nii tarkkana, ettei niihin vain putua
mitää märkää, sillon ne saa
heittää tunkion kroophin. On ne nii
fiinejä laitheita, että menevät heti rikki.
Mutta niivvai, kuulkaasta, terävällä veihtellä
ja sangattomalla pannulla tummu ja äiti tuli toimhen
ison laumaas kaas. Ne vähäset tyäkalut, mitä oli, pruukas olla aliloojasa tai karialajosa hevosen kengityskopasa,
mutta usiammasti kai hukasa,
ko oli niitä käyttäjiä, hujattomia,
jokka levitti ne ympäri mailmaa.
Veihtiä käyhtethin usiasti myäs kruuvimeesseleinä.
Kuka sitä ny olis vihtinny pimihän karialathon talavipakkasella lähtiä siittä navetanoven viärimmäisestä
laarista kylymäsä kaivahan hevosen kengityskoppaa ja siältä kruuvimeisseliä. Siinäpä
sitä oppi kötystähän kaikellaista.
Ei ollut sen aikaset tyäkalut
”turhakheita”, joista nykyaikana palio
puhuthan.
Sanompa viälä senki, että tulitikulla ne ratiokki sillon pääasiasa koriathin. Vihti enempää
kertua, miten, ottakhon selevää, jos se jotaki vaivaa.
Kerron jos kysythän.