Mikä soli kotona ”vassakuu”?
Piänenä pruukathin kulukia
pääsiäislauantaina trulleina. Naamarustinki oli
maalattu vesifäreillä ja saatethin
sitä plokata kakluuninpesästä jokunen hiilenpalanenki, jolla oma turpavärkki sotkithin.
Oli se yrmynnäköstä porukkaa, ko
lähethin sitte kylälle trullinkampheisa. Muistan aina, mitä leikkiverinen Oikarin Hilima-tummu sano tariotesaas Hanna-tätinkakkuja kolomelle trullille: ”Vassakuu! Otta toinenki leipä!”
On elämäni aikana asunnu seihtemän vuatta Perhonjokilaaksosa. Siälä mehtä on messä. Vatsa eli maha saattas siten olla vassa, mutta täsä väitheesä oon kyllä reilusti uuvissin päällä. Tarkottiko
Oikarin pikkutummu sanoisaas ”vassakuu” siis kaussislaisittain mahakuu? No ei kuuna kullan valakiana, senhän ny tiätää jokahinen kylän sikiäki. Vassakuu tulee ruahtinkiälen
sanonnasta var så god, eli olokaa hyvä.
Muttei sitä pruukattu nuin
sanua ko vähä leikillääs. Kotona, jos jotaki
oli toiselle antamasa, sanothin
monesti vain että: he!
Ny vasta seihtemääkymmentä
kohti mennesäni oon ruvennu tuata miättihin
ja vaimolle aina joskus pruukaan sanua: He! Se sitä
oululaisena kahtoo vähä pitkin nokavvarttaas.
Onneks sen nokka ei oo niin
suuri ja kinthaalla niistettävän kokonen,
ko oma nokkani, nii ettei
se kahto kovin pitkästi. Mutta kyllä se tuata hianua ”he”
kohteliaisuutta on kolokosti
ihimetelly.